you know my name, not my story

Tiiättekö sen onnellisuuden tunteen, kun vaan on pakko hymyillä itsekseen ilman mitään syytä? Sillä hetkellä oot onnellisin tyttö maailmassa eikä ykskään maailman paha tai bullshittii laukova urpo pysty pilaamaan sitä tunnetta. Ku unohat jok'ikisen mustapään ja puhkikuluneet lempparikengät ja keskityt vaan siihen lämpimään tuulenvireeseen, tasaiseen hengitykseen ja leppäkerttuun kannon päällä. Sit hetkessä, se onnellisuuden kupla puhkeaa ku puhelin pärähtää soimaan.

Mut miks sen pitää puhjeta? Miks me ei voitais olla onnellisia nyt ja aina, elämämme loppuun asti, eikö kaikki muka venaa et tulis se oma happy ending? Miks pienistä asioista kehitetään riitoja, kärpäsestä härkänen, ollaan loputtoman katteellisia muille materiasta tai ulkoisista seikoista. Miks ei vaan vois puhaltaa yhteen hiileen, puhaltaa toisten haavoihin, lohduttaa ystävää hädässä ja tehdä niistä puolitutuistakin ystäviä? Samassa paskassa tässä ryömitään, eikös kaikki vaan oo paljon kivempaa kamun kanssa?

En oo koskaan oikei hiffannu, mitä kiksejä jotkut saa toisten kiusaamisesta. Jo tarhassa näkee hiekkalaatikolla, miten joku lapsi jää kerta toisensa jälkeen rakentamaan hiekkalinnansa yksin. Ala-asteella suljetaan kaveripiirin ulkopuolelle ison nenän, pömppömahan tai pisamien vuoksi. Ylä-asteella joutuu varomaan sanomisiaan, ettei vaan saa turpaansa koulun takana tupakkapaikalla. Lukiossa me osataan yleensä jo käyttäytyä, mut juoruilu ja selän takana puhuminen jatkuu aina työpaikan kahvihuoneista vanhainkodin kiikkustuoleihin. Enkä nyt ala miksikään maailmanparantajaksi, saatika väitä etten itsekin harrastais paskanpuhumista sillointällöin. Mutta osaan ihan täydellisesti asettua tuon pienen ihmisen asemaan, oon nimittäin itse se lapsi joka jätettiin yksin hiekkalaatikolle.

Maailmassa on hirveesti kamalia asioita, ja mulla on tapana ottaa kaikki tielle osuvat huolet itteeni. Pienestä pitäen oon ajatellut aina ensin muiden parasta. Ajan kuluessa sitä sit havahtuu ja tajuaa joutuneensa kynnysmatoksi. Muut funtsii, et toi on se kiltti Jenni joka aina suostuu kaikkeen, eipä ees kysytä siltä. Jossain vaiheessa sitä vaan havahtuu, että hei, milloin on mun vuoro? Milloin joku ajattelis mua? Meillä on tää yks elämä elettävänä, oma elämä joka on just meitä varten. Enää en vippaa parii euroo kelle tahansa puolitutulle, enkä anna kenenkään haukkua itteeni lättäpyllyksi. Annan tasan samalla mitalla takas, koska niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, vai mitä?

En tiiä kävikö mun pointti tästä tekstistä selväksi, mut toivoisin vaan et se ilkeä supina seläntakana vaihtuis hyväntahtoiseksi. Et haukkumisen sijaan kehuttais kaverin kivaa kampausta, lojaalia luonnetta tai uutta korua. Ja jos ei kertakaikkisesti keksi toisesta mitään hyvää sanottavaa, niin pitäis ainakin asian omana tietonaan. Kaikki me tehään virheitä, mutta on jokaisen oma asia, katkeroituuko vai opetteleeko antamaan anteeksi. Jokainen ansaitsee tulla arvostetuksi, olipa millainen pönttöpää tahansa  :)